Lentopelko

Sydän hakkaa tuhatta ja sataa, mahassa möyrii ja tuntuu että oksennus lentää minä hetkenä hyvänsä, kädet hikoavat, ahdistus kasvaa ja ajatukset harhailevat...Nää on mun tuntemuksia vasta matkalla lentokentälle.

Kärsin lentopelosta. Olen lentänyt melko paljon, neljästi Espanjaan, kerran Turkkiin, kerran Puolaan ja kerran Japaniin. Reissut on tehty tasaisin väliajoin, olin 7-vuotias kun ekan kerran lennettiin Espanjaan ja viimeinen reissu oli Japaniin vuosi sitten. Muistan ekalta lennolta vain sen, että jännitin kovasti. Oksensin ja hihkuin riemusta samaan aikaan kun kone nousi yläilmoihin. Lentopelko nosti päätään kunnolla vasta kun olin 19-vuotias. Siitä asti lentäminen on ollut suoraan sanottuna kamalaa.

Pelon taustalla on muutamia ikäviä muistoja. Muistaako kukaan Malagan linja-autoturmaa vuodelta 2008? Meidän perhe olisi joutunut turmaan, mikäli äiti olisi varannut matkan Aurinkomatkoilta. Meidän matka oli Finnmatkojen kautta ja olimme siis samaan aikaan Malagassa kuin turmaan joutuneet. Ihmettelimme paluupäivänä kentällä olevaa hälinää ja lähtöaikaa siirrettiin uudelleen ja uudelleen. Odotimme siis kyseisiä Aurinkomatkojen matkustajia samaan koneeseen. Tunnelma oli jäätävä. Uutinen turmasta oli tavoittanut myös kotopuolen ja tekstareita alkoi tulvia puhelimeen, olemmeko kunnossa? Lento viivästyi kun odotimme turmasta selvinneitä koneeseen, joita sitten lennolle myös saapui. Matka kotiin oli hiljainen ja lento jouduttiin ohjaamaan Helsinki-Vantaalla johonkin syrjäisempään terminaaliin, jotta välttyisimme mm. median hyökkäämiseltä kimppuumme.

Toinen ikävä muisto on Eyjafjallajökull -tulivuoren purkautuminen keväällä 2010. Olimme äidin ja isän kanssa Espanjassa tuolloin ja matkamme venyi viisi päivää yli suunnitellun. Moni varmaan olisi tavallaan tyytyväinen viidestä ylimääräisestä ja maksuttomasta lomapäivästä Espanjan auringon alla, me emme olleet. Reissussa on mukavaa mutta kotiinkin on mukava palata, silloin emme tienneet milloin palaisimme. Uhkailtiin viikoilla ja jopa kuukausilla. Viidentenä extrapäivänä heräsimme matkanjärjestäjän soittoon, meillä olisi tasan tunti aikaa pakata ja olla lähtövalmiina kentälle. Voi sitä riemua, pääsemme kotiin! Hymy hyytyi koneessa, meidän jälkeinen kone Suomeen oli pitänyt käännyttää takaisin tuhkapilven vuoksi. Lento meni peläten, kuuntelin koko viiden tunnin ajan koneen ääniä ja reagoin välittömästi pieneenkin muutokseen. Koneemme ei saanut lupaa laskeutua Helsinki-Vantaalle, laskeuduimme sitten muistaakseni Tampereen kentälle, josta bussilla Helsinki-Vantaalle ja omalla autolla kotiin. Reissu jätti jälleen pahan mielen.

Kolmas muisto on laskeutuminen Helsinki-Vantaalle palatessamme Puolasta. Laskeutuminen tapahtui jyrkässä kulmassa ja korviin koski niin maan helvetisti. Itkin koko laskeutumisen ajan kuin pieni lapsi. Se oli ensimmäinen kerta kun pillitin koneessa, muttei jäänyt viimeiseksi....Vuosi sitten tehty Japanin reissu oli naula arkkuun. Jännitin lentoa monta viikkoa. Pelkään lentämisessä sitä, että kone putoaa, etten voi tehdä mitään ja olemme korkealla (pelkään siis myös korkeita paikkoja). Lentoaika ahdisti, Japaniin lennettiin reilu 9 tuntia. Se on pitkä aika pelätä. Menomatkalla heräsin koiranunestani Ural-vuoriston kohdilla, kone keikkui ja vaappui edestakaisin ja olin varma että nyt tulee lähtö. Herätin vieressä tuhisevan sulhoni painamalla kynteni niin syvälle hänen ihoonsa kuin vain kykenin. Oli kamalaa kun ei voinut tehdä muuta. Jokainen keikaus herätti mut salamannopeasti miettimään kaikkea hullua. Lopulta alkoi laskeutuminen ja samalla aukesivat hanat. Nyyhkytin koko laskeutumisen ajan ja itkun onnistuin lopettamaan vasta kun olimme hakemassa laukkujamme terminaalista. Seuraava ajatus oli että pitäähän täältä lentää vielä poiskin. Onneksi kaksi viikkoa reissussa meni hyvin enkä suonut ajatustakaan takaisinpaluulle. En muista paluulennosta mitään muuta kuin päivällisen, lentoemäntä kysyi haluanko perunaa vai riisiä ja melkein kiljuin riemusta saadessani perunaa, vaikken sitä normaalisti juuri syö :-DD En siis muista kunnolla tulleeni Japanista edes pois. Itkin tietysti taas laskeutumisen ajan, sen kyllä muistan.

Panikoin luonnollisesti jo häämatkaa, hulluko olin että suostuin sinne asti lähtemään?!? Tiedän lentämisen olevan turvallista ja on todennäköisempää jäädä bussin alle kuin olla putoavassa lentokoneessa, läpätiläpätilää ja jaadijaadijaa, nämä jutut eivät auta. Idioottina ruokin pelkoani katsomalla mm. Lentoturmatutkintaa ja mietin että kaikki voi olla yhdestä ruuvista tai pultista kiinni.

Muita lentopelkoisia?

Elämää "tahdon" jälkeen

Kysyin hetki sitten itseltäni (suihkussa, siellä ne parhaat ideat ja ajatukset pulpahtavat mieleen) mikä muuttuu kun mennään naimisiin ja meistä tulee aviopari? Ensimmäinen ajatus oli ettei mikään! Noh okei, mun sukunimi! Mutta, hetken asiaa maisteltuani, löysin kuin löysinkin pari muuttujaa. Syvällisemmin ja vähemmän syvällisemmin ajateltuna!

kuva

Sukunimeni muuttuminen on tietysti jollain tavalla haikeaa. En kuitenkaan ylitse kaiken omastani pidä mutta onhan se tottakai iso muutos. Kuinka ihmeessä opin esittelemään itseni rouva K:na? Kun olen yli 25 vuotta ollut neiti P. Ei sillä että esittelisin itseni neitinä yleensäkään (:-DD). Hassua olla rouva! Musta tulee rouva, oh god..

kuva

Tiedän että häiden jälkeen olohuoneessa tapahtuu muutos, nimittäin ostamme uuden sohvan! Ahh, rouva saa divaaninsa! :-D Ottaisin sen divaanin vaikka tältä istumalta, mutta sovittiin että vasta häiden jälkeen. Kun ei enää tarvitse hääkassaa kerryttää.
Häiden jälkeen alan maksamaan opintolainaani pois ja alamme säästämään omaan asuntoon. Jälkikasvusta emme haaveile mutta omasta pienestä kodista kyllä!
Arki ei tule juurikaan muuttumaan, J käy normaaliin tapaan töissä ja toivottavasti minäkin. Samoilla jutuilla jatketaan, paitsi että pyysin J:tä vaimottelemaan mua usein, hihihi!

Onko muilla muuttujia?

Raha häitä pyörittää...

Facebookin hääryhmässä keskusteltiin miten kukin hääpari meinaa häänsä rahoittaa ja maksaa, ja tämä aiheutti mulle kirjoituskipinän tänne blogin puolelle. Nyt sitten avaankin meidän ajatuksia virtahevosta olohuoneessa, eli kuinka me häämme maksamme? 

Heti alkuun haluttiin sulhon kanssa miettiä budjettia häiden suhteen, hän on raha-asioiden suhteen realistisempi ja tarkempi kuin minä olen (thank god..:D). Aluksi puhuttiin 5000€, melko pian nostimme budjetin 7000€, mutta miksi? Kun oltiin saatu suuntaa antavat summat selville, huomasimme ettei meidän häitämme järjestetä 5000 eurolla. Olenkin tuonne myö & häät -osioon hieman avannut meidän pihistys & panostus -ajatuksiamme, ja ne pitävät edelleen täysin paikkansa. Emme panosta vieraiden viihtyvyyteen antamalla vieraslahjoja tai palkkaamalla bändiä enkä missään nimessä edes jaksa yrittää stressata siitä, viihtyvätkö vieraamme varmasti häissämme. Tässä on ihan tarpeeksi kaikkea muuta mietittävää ja muistettavaa, jokainen on kuitenkin itse vastuussa omasta olostaan, asenteestaan ja näin ollen viihtyvyydestään.

kuva

Koska sulho on tarkka rahasta, oli todellakin selvää ettei lainaa oteta, ei tulisi kysymykseenkään. Tämä passasi minulle mainiosti, sillä opintolainaa jouduin nostamaan mukavan summan opiskelujen aikana eikä lisävelka innostanut minuakaan. Luottokorttia tästä taloudesta ei vielä löydy, joten häät kustanamme omasta pussistamme, omilla säästöillämme. Minä olen ollut kesät töissä viimeiset neljä vuotta mutta palkasta säästetyt rahat ovat lähinnä muisto vain. Säästäminen on aina ollut minulle hieman vaikeaa, toisinkuin sulholle. Häneltä löytyy säästöjä sitten enemmän, hän teki vuosi sitten palkallisen harjoittelun ja pääsi heti sen jälkeen töihin farmaseutin hommiin. Lienee helppo päätellä kumman tuloilla häitä juhlitaan...Onneksi jouduin olemaan vain kaksi kuukautta työttömänä, kävi säkä ja sain osa-aikaisen työn kahvilasta kuukausi takaperin. Osa-aikainen ja vähillä tunneilla näin talvikautena, kevättä kohti tunteja tulee koko ajan enemmän.

Jotta kaikki maksettava ei kaatuisi sulhon niskaan kannan minäkin korteni kekoon ostamalla mm. koristeet, postimerkit ym. Sulho maksaa sitten tilavuokrat ja isommat jutut. Tämä on meidän työnjakomme ja passaa meille loistavasti. Minä olen kuitenkin vastuussa suunnitteluista, sulho ne joko hyväksyy tai hyväksyy eiku :D Vanhemmilta emme ole rahallista apua/tukea pyytäneet, he kuitenkin jollain summalla haluavat osallistua, samoin mummini, joka halusi sponssata lapsenlapsensa hääpuvun ostoa :) Budjettimme perustuu kuitenkin puhtaasti siihen mitä ollaan itse valmiita maksamaan omilla rahoillamme, jotta häistä saadaan meidän näköiset ja jotta häiden jälkeenkin olisi rahaa mm. maksaa vuokra ja saada syödäkseen. Emme siis laske mahdollisia "avustuksia" budjettiin mukaan. Häämatkaa emme myöskään budjettiin sisällytä, katsotaan sitä sitten myöhemmin.

kuva

Tällaiset ajatuksen tämän asian tiimoilta, mites muut?

ps. HIII ostin kutsuihin postimerkit ja kakkukoristekin kotiutui, se on i h a n a ! Samoin hääkengät ja -laukku lähtivät tilaukseen sekä kampaajat meidän hääseurueelle on nyt varattu! :) Hommat etenee, kukkaro kevenee :D

Keep calm and carry on

Pääsykokeiden tulosten julkaisuun on enää pari hassua päivää ja ajattelin nyt hieman purkaa tunteita siitä, kuinka päädyin tähän pisteeseen jossa nyt olen.

Tiedättehän ne tyypit, jotka tietää jo suunnilleen vaipoissaan vaappuessaan miksi haluavat isona. Ja sitten me, jotka emme varmaan koskaan saa selville mikä ala tuntuu omalta ja kiinnostavalta. Mua ärsyttää kun en tiedä, epätietoisuus tuntuu sietämättömältä. Mikä minusta voi tulla, kun en itsekään tiedä mitä haluan? Ehkä musta ei tule mitään ja ehkä sitten vanhana kadun. 

Kyse ei ole siitä, etteikö viitsisi tavoitella unelmiaan. Aika vaikea on tavoitella kun niitä ei ole. Kaikilla pitäisi (tai ainakin luulisin näin) olla unelmia, mutta minulla ei ole, ainakaan opiskelujen suhteen. Ja juurikin näistä unelmista ja niiden puutteista kirjoitan nyt.

Lukiossa paineet jatko-opinnoista nousivat pintaan myöhään, liian myöhään. En tarkalleen muista missä vaiheessa, mutta kesäkuussa 2010 juuri lakin päähäni painaneena löysin itteni Kyamkin sosionomin pääsykokeista Kouvolasta. Kokeisiin pääsin ihan vaan sen takia, koska olin juuri valmistunut. Mitään muuta syytä en ole tänäkään päivänä keksinyt. Mun yo-todistuksella ei ole koskaan pitkälle pötkitty, niinkuin oon tässä vuosien saatossa huomannut. Kukaan ei viittinyt kertoa mulle sitä, että niillä arvosanoilla on oikeasti jotain merkitystä, ainakin pääsykokeisiin pääsyn kannalta. Silloin mulla ei ollut minkäänlaista käsitystä, miksi haen sosionomiksi. Varmaan siksi että se kuulosti hienolta ja mun veli opiskeli sitä tuolloin ja äiti oli niin ylpeä siitä! Olin tuolloin luonteeltani todella ujo ja hiljainen hissukka, joten olin varsin tietoinen omasta itsestäni ja vaivaantuneesta olemuksestani koko pääsykokeen ajan. Toisaalta, mikäli olisin päässyt sisään en olisi muuttanut Kuopioon yhdessä J:n kanssa ja oltais varmasti jatkettu elämää erillämme. Hyrrr, ajatuskin puistattaa.

Kuopioon muutettiin siis syksyllä 2010, J aloitti opintonsa yliopistolla ja minä...palloilin hetken ennen kuin työkkäri ohjasi mut päiväkotiharjoitteluun. Puolen vuoden aikana mulle selvis ainakin mitä EN halua isona tehdä :D Hain myös syksyllä Savonia -ammattikorkeaan muistaakseni terveydenhoitajaksi, kutsua kokeisiin ei tullut.

Keväällä 2011 en tainnut hakea mihinkään, en muista. Halu opiskelemaan oli silti kova ja varsinkin ammattikorkeaan. Muita vaihtoehtoja ei ollut. Kunnes syksyllä jostain kumman syystä ajauduin Savon ammatti- ja aikuisopiston sivuille, jossa oli listattu mihin koulutusaloihin olisi vielä paikkoja vapaana. "Matkailualan perustutkinto, matkailupalvelujen tuottaja" luki jossakin kohtaa listaa. Muistan ajatelleeni että hei, miksipä ei. Kirjoittaessani vapaamuotoista hakemusta mietin mielessäni etteivät ne kuitenkaan minua huoli opiskelemaan. Mutta ei muutakun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, ja kirjoittamani kirje kolahti kaupan pihan postilaatikkoon. Parin päivän kuluttua sain soiton muistaakseni opolta, joka toivotti tervetulleeksi opiskelemaan! Hypin innoissani tasajalkaa ja nautin onnistumisestani. Matkailu ei alana aikaisemmin kiinnostanut ollenkaan, nyt se tuntui ihan mielettömän kiinnostavalta ja upealta.

Kouluun pääsyn myötä sain kahden vuoden hengähdystauon oman itseni löytämiseen. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan, joten keväällä 2013 olin taas lähtöruudussa. Saatiin porukalla idea hakea lähihoitajiksi. Ainahan sitä voi hakea ja kannattaa myös työllisyyttä miettiä, kun tuo matkailuala ei oikein hyvin työllistä. Mulla ei ollut mitään kunnon käsitystä siitä, mitä lähihoitaja tekee. Tiesin että hoitoala vois kuitenkin olla se mun juttu. Joten ei muutakun hakemukset menemään, taisin myös hakea jälleen Savoniaan. Mietin just, että kertoo tosi paljon siitä etten tiennyt vieläkään miksi haluan, koska en enää edes muista mihin alalle hain :D Lähihoitajan pääsykokeisiin kuitenkin kutsu napsahti ja nyt sitä opiskellaankin viimeisiä kuukausia.

Näiden opintojen aikana mulle on selvinnyt kuitenkin muutamia asioita. Työ on rankkaa, niin fyysisesti kuin henkisesti, palkka on kehno verrattuna työn tärkeyteen mutta kuitenkin loppupeleissä palkitsevaa. Pienillä asioilla voi saada toiselle niin hyvän mielen. Nostan hattua niille, joilla on palava halu tehdä tätä työtä. Lähihoitajana ollaan todella lähellä ihmistä, kaikkeen ällöttävään kannattaa jo ennalta varautua. Tulet näkemään ja olemaan todella läheisissä tunnelmissa työssäsi/opiskelusi aikana esimerkiksi eritteiden kanssa. Siis niiden kaikkien mahdollisten. Tässä eräänä päivänä korjasin aivan hillittömän, nyrkkini kokoisen ihmisen peräsuolesta tipahtaneen kakkapökäleen lattialta like a boss. Pokerinaaman on pysyttävä viimeiseen asti. Kaiken tällaisen vastapainoksi on tietysti niitä ihania hetkiä, mikä kannattaa muistaa.

Lähihoitajaksi opiskelu on valoittanut mun tietä ainakin todella paljon. Hain vuosi sitten kätilöksi, koska olin varma että vihdoin löysin sen, mitä haluan isona tehdä. Pääsykokeisiinkin pääsin, sisään (luojan kiitos) en. Mulle selvisi muutama kuukausi sitten etten halua tehdä hoidollista työtä työkseni. Oon vahvoilla sosiaalisella puolella, haluan auttaa ja tukea, tehdä asiakaspalvelutyötä. Siksi hain tänä syksynä jälleen Kyamkiin sosionomiksi. Vihdoin tiedän mitä haluan. Ja haen sinne niin monta kertaa että pääsen! Tänä vuonna tuskin paikkaa saan mutta osaanpahan sitten keväällä asennoitua eri tavalla ja keskittyä harjoittelemaan niitä asioita, joista sisäänpääsy tänä syksynä todennäköisesti jää kiinni.

About clothes

Moikka!

Lueskelin tossa varmaan muutaman tunnin ajan yhden tuttuni blogia. Hän on kirjoittanut monta vuotta ja pääpaino postauksissa on vaatteet. Tämä sai minut innostumaan ja kirjoittamaan vaatteistani ja "tyylistäni" pukeutua.

Olen aina ollut kiinnostunut vaatteista ja pukeutumisesta, mutten koskaan ole halunnut olla muodikas. Muoti ei oikeastaan kiinnosta minua ollenkaan. Tärkeintä mulle onkin aina ollut, että vaatteeni miellyttävät minua itseäni. Ja tietysti onhan se mukavaa, jos tuntee pukeutuneensa kivasti ja saa vielä joltakulta kehuja!

ARKI ENNEN & NYT

Kuvien puolivälissä ollaan vuodessa 2011-2012, opiskelin silloin matkailualalla ja jaksoin jopa panostaa pukeutumiseeni. Tuolloin mulla oli lähes aina korvikset+kaulakoru, useimmiten tuollainen pitkänmallinen riipusjutska. Hiuksista saattoi myös ihan arkipäivänäkin löytyä jokin pieni koriste. Viimeinen kuva on syksyltä 2013, olin harjoittelussa asukastuvalla ja pukeuduin lähes joka päivä pitkähihaiseen, tylsään paitaan. Hyvä jos viitsin laittaa edes korvikset. Tämä vaihe on jäänyt, kiitos koulun. En tiedä mistä johtuu, mutta koulupäivät inspiroivat mua "panostamaan" pukeutumiseen. Paljon helpompihan olisi vain kiskoa aamulla ennen bussiin juoksua jotkut tylsät vaatteet. Mutta se tunne koko päivän ajan. Inhoan sitä tunnetta, kun on pukeutunut omasta mielestään hölmösti ja koko pitkän päivän stressaa siitä. "Voi kun pääsisi kotiin vaihtamaan vaatteet!" Kuulostaa pinnalliselta ja hölmöltä, mutta arvatenkin jokainen on joskus sen tunteen tuntenut. Jos olen omasta mielestäni pukeutunut kivasti, koko päivän on kiva tunne. Niin se vain on.
Korujen käyttö on nykypäivänä mulla todella minimaalista. Korvikset laitan kyllä aina, mutten muita koruja. Nykyään tuottaa jo tuskaa laittaa jotkut hieman "hienommat" korvikset. Yleensä se menee siihen, että vaihdan ne tuttuihin ja turvallisiin nappikorviksiin juuri ennen lähtöä. Riipuskaulakorut vain pölyttyvät tuolla korupuussani, niinkuin suurin osa (ja niitä on paljon!) koruistanikin.

Muinoin pukeuduin arkena yleensä aina myös legginsseihin. Mulla oli aina legginssit, paitsi tietty talvella. Nykyään en voisi  edes ajatella laittavani legginssit kouluun. Ja toinen must, niinkuin kuvista voi nähdä, oli pitkähihainen neule napeilla. Ne on kyllä vieläkin sydäntä lähellä :D

JUHLA ENNEN & NYT

19-vuotiaana kävin usein baareissa. Varmaan joka viikonloppu :D Hymyilyttää nykyään pelkkä ajatus, kyllä silloin jaksoi temmeltää. Silloin baariin laitettiin ehdottomasti mekko! Ja tietysti mahdollisimman lyhyt, huh huh..Mutta aina laitoin mekon lisäksi sukkikset/legginssit! Jos ei ollut kivaa mekkoa, niin pitkä toppi ja legginssit ajoivat asiansa oikein mainiosti!
Tässä juhlapukeutumisessa havaitsen selvän eron menneen ja nykyisen välillä. Ennen laitettiin mahdollisimman vähän päälle, nykyään osaa jo ajatella hyytyvää kylmyyttä baari-tai taksijonossa. Ja tietty se iän mukainen pukeutuminen. Ite vaan ajattelen ettei minimekkoon ole enää tämän ikäisenä soveliasta pukeutua :D Nykyään laitan aina housut, jonkun kivan topin ja pitkähihaisen neuleen, jonka tarvittaessa voin riisua. Korkokengistä en kyllä luovu vieläkään! Mutta nykyinen baarivaatetus on ehkä hieman asiallisempi kuin silloin nuorempana. Enkä tosiaan mitenkään häpeä niitä vuosia, koska ne vaan kuuluivat silloin siihen fiilikseen ja aikaan.

Tässä viimeaikojen ostoksia ja kuva vaatekaapista:

Kuten näkyy, multa löytyy nykyään myös väriä vaatteiden osalta! Keväällä ja kesällä väripilkut pääsevät tositoimiin! Oi, odotankin jo innolla!

No heipä hei!

Mieleen muistui yhtäkkiä tavoitteet viime vuodelle. Kävin nuo äsken läpi ja olin aika huvittunut. Aika rankalla kädellä oon itselleni tavoitteita asettanu. Nyt onkin mainio tilaisuus uuden vuoden kunniaksi käydä läpi viime vuoden tavoitteet ja kuinka ne sitten onnistuivatkaan.

Tavoitteet vuodelle 2013:

1. Liiku enemmän ja kuntoile -> vatsa, reidet, käsivarret, selkä

Njäääh, ei toteutunut. Mutta uskon että tänä vuonna tulee muutos, ainakin pieni. Oon aina vaan innostuneempi urheilusta ja oman kehon "muokkaamisesta". Ehkä sit tänä vuonna...?

2. Älä syö niin paljon herkkuja, hampaat ois kiva omistaa vielä monen vuoden ajan

Hmmm. No okei, karkit oon jättäny aika lailla pois. Niitä en edes kaipaa, mutta sipseistä on niiiin vaikee luopua. Terveisin nimimerkki "Syön lähes joka viikonloppu pussillisen sipsejä, nami nami"

3. Vähennä tupakanpolttoa

Tiesin, ettei tuu onnistumaan. Mutta, pakko kehaista nyt tännekkin! Oon viikon ajan mennyt 10 tupakkaa päivässä -periaatteella. Ennen poltin vaikkei tehnyt edes mieli, mut poltin silti. Nyt työssäoppimisen aikana on ollut helppo pysyä laskuissa ja oonkin aika ylpeä!

4. Ole parempi ystävä -> soita heille vaikkei olisikaan mitään asiaa!

Ei toteutunut :(

5. Tee kaikkesi kaikessa

Omasta mielestäni kuuluu luonteeseeni muutenkin. Ehkä kirjotin vain muistutukseksi itselleni? :D

6. Pääse syksyllä kouluun

PÄÄSIN!

7. Saa kiva kesätyöpaikka

SAIN! Ja ensi kesänä uudestaan :)

8. Nauti - arjestakin

Paha sanoa toteutuiko, kaippa.

9. Hellitä vähän

:D Ei toivookaan :D

10. Älä tuhlaa rahaa turhuuksiin

Oon kyllä pihimpi kuin vuosi sitten. Nykyään ajattelen ennenkuin ostan, vauuuu!

11. Syö enemmän kasviksia ja hedelmiä

Sanon suoraan, ei onnistunut. Jos ostan kotiin jotain hedelmiä tai kasviksia, syön niitä kerran ja loput jää mätänemään. Näin se menee.

12. Soita useammin sukulaisille

Vanhemmille soitan aika usein, mutta muille en juurikaan. Eli ei toteutunut.

13. Teetä valokuvia ja hanki kehykset myös vanhoihin kuviin

Eiii :D

14. Juo vettä, reilusti

Tää vaihtelee aika paljonkin. Joskus mulla on sellasia "kausia" kun juon paljon vettä. Välillä en oikeastaan yhtään. Tähän on kyllä tultava muutos!

15. Tee jotain koirakuumeelle -> herää siis todellisuuteen

Viime vuonna oli pari todella läheltä piti -tilannetta. Mutta koska parempi puolisko ei ideasta syttynyt, ei tule myöskään koiraa. Tarkemmin ajatellen ihan hyvä ettei vielä, sitten joskus.

16. Käytä itseruskettavaa tasaisin väliajoin

Buahahhaah in my dreams! : D

17. Syö purkkaa ja fluoritabletteja joka ruokailun jälkeen ja käytä hammaslankaa aamuin/illoin

Purkkaa mutustelen yleensä joka ruokailun jälkeen, fluoritabletit on lopussa ja..no hammaslankaa löytyy ja se nököttää tuolla sähköhammasharjan vieressä. Mutten tietystikään sitä käytä. Damn.

18. Jatka rakastamista

Khyllä vain!

19. Kannusta ja kuuntele

Oon kyllä tehnyt parannuksen tässä asiassa, sen huomasin viimeksi tänään :)

20. Muista nämä tavoitteet ja tee kaikkesi toteuttaaksesi ne

Huuups. Saldo oli aika huono.

Näin jälkikäteen on kyllä sitä mieltä että suurin osa noista tavoitteista oli just sellasia, mitkä ei todellakaan toteudu. Eivät, vaikka asettaisin ne uudestaan vuosi toisensa jälkeen. 

Tavoite vuodelle 2014: Älä vaadi itseltäsi liikaa. Muistakaahan tekin tämä! Tärkeintä on, että tuntee olonsa hyväksi. Tällä hetkellä tunnen ja jos mieli muuttuu, niin voinhan aina yrittää tehdä asian eteen jotain.

Oldies but goldies

Kristan blogista löytyi pieni aikamatkapostaus, joten sain taas hyvää inspistä kirjoitella. Tässä tulee kuvia vuosien takaa aina tähän päivään saakka, näätte miten oon muuttunu ja ehkä se on myös hyvä muistutus mullekki :D

2007

2008

2009

2010

2011

2012

2013

Nonni! Sellaset vuodet ja muodonmuutokset, huomasiko kukaan mitään suurta eroavaisuutta ja muita piirteitä? Mun mielestä oon edelleen se ihan sama tyttö niinkuin v. 2007 :D