Tiedättehän ne tyypit, jotka tietää jo suunnilleen vaipoissaan vaappuessaan miksi haluavat isona. Ja sitten me, jotka emme varmaan koskaan saa selville mikä ala tuntuu omalta ja kiinnostavalta. Mua ärsyttää kun en tiedä, epätietoisuus tuntuu sietämättömältä. Mikä minusta voi tulla, kun en itsekään tiedä mitä haluan? Ehkä musta ei tule mitään ja ehkä sitten vanhana kadun.
Kyse ei ole siitä, etteikö viitsisi tavoitella unelmiaan. Aika vaikea on tavoitella kun niitä ei ole. Kaikilla pitäisi (tai ainakin luulisin näin) olla unelmia, mutta minulla ei ole, ainakaan opiskelujen suhteen. Ja juurikin näistä unelmista ja niiden puutteista kirjoitan nyt.
Lukiossa paineet jatko-opinnoista nousivat pintaan myöhään, liian myöhään. En tarkalleen muista missä vaiheessa, mutta kesäkuussa 2010 juuri lakin päähäni painaneena löysin itteni Kyamkin sosionomin pääsykokeista Kouvolasta. Kokeisiin pääsin ihan vaan sen takia, koska olin juuri valmistunut. Mitään muuta syytä en ole tänäkään päivänä keksinyt. Mun yo-todistuksella ei ole koskaan pitkälle pötkitty, niinkuin oon tässä vuosien saatossa huomannut. Kukaan ei viittinyt kertoa mulle sitä, että niillä arvosanoilla on oikeasti jotain merkitystä, ainakin pääsykokeisiin pääsyn kannalta. Silloin mulla ei ollut minkäänlaista käsitystä, miksi haen sosionomiksi. Varmaan siksi että se kuulosti hienolta ja mun veli opiskeli sitä tuolloin ja äiti oli niin ylpeä siitä! Olin tuolloin luonteeltani todella ujo ja hiljainen hissukka, joten olin varsin tietoinen omasta itsestäni ja vaivaantuneesta olemuksestani koko pääsykokeen ajan. Toisaalta, mikäli olisin päässyt sisään en olisi muuttanut Kuopioon yhdessä J:n kanssa ja oltais varmasti jatkettu elämää erillämme. Hyrrr, ajatuskin puistattaa.
Kuopioon muutettiin siis syksyllä 2010, J aloitti opintonsa yliopistolla ja minä...palloilin hetken ennen kuin työkkäri ohjasi mut päiväkotiharjoitteluun. Puolen vuoden aikana mulle selvis ainakin mitä EN halua isona tehdä :D Hain myös syksyllä Savonia -ammattikorkeaan muistaakseni terveydenhoitajaksi, kutsua kokeisiin ei tullut.
Keväällä 2011 en tainnut hakea mihinkään, en muista. Halu opiskelemaan oli silti kova ja varsinkin ammattikorkeaan. Muita vaihtoehtoja ei ollut. Kunnes syksyllä jostain kumman syystä ajauduin Savon ammatti- ja aikuisopiston sivuille, jossa oli listattu mihin koulutusaloihin olisi vielä paikkoja vapaana. "Matkailualan perustutkinto, matkailupalvelujen tuottaja" luki jossakin kohtaa listaa. Muistan ajatelleeni että hei, miksipä ei. Kirjoittaessani vapaamuotoista hakemusta mietin mielessäni etteivät ne kuitenkaan minua huoli opiskelemaan. Mutta ei muutakun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, ja kirjoittamani kirje kolahti kaupan pihan postilaatikkoon. Parin päivän kuluttua sain soiton muistaakseni opolta, joka toivotti tervetulleeksi opiskelemaan! Hypin innoissani tasajalkaa ja nautin onnistumisestani. Matkailu ei alana aikaisemmin kiinnostanut ollenkaan, nyt se tuntui ihan mielettömän kiinnostavalta ja upealta.
Näiden opintojen aikana mulle on selvinnyt kuitenkin muutamia asioita. Työ on rankkaa, niin fyysisesti kuin henkisesti, palkka on kehno verrattuna työn tärkeyteen mutta kuitenkin loppupeleissä palkitsevaa. Pienillä asioilla voi saada toiselle niin hyvän mielen. Nostan hattua niille, joilla on palava halu tehdä tätä työtä. Lähihoitajana ollaan todella lähellä ihmistä, kaikkeen ällöttävään kannattaa jo ennalta varautua. Tulet näkemään ja olemaan todella läheisissä tunnelmissa työssäsi/opiskelusi aikana esimerkiksi eritteiden kanssa. Siis niiden kaikkien mahdollisten. Tässä eräänä päivänä korjasin aivan hillittömän, nyrkkini kokoisen ihmisen peräsuolesta tipahtaneen kakkapökäleen lattialta like a boss. Pokerinaaman on pysyttävä viimeiseen asti. Kaiken tällaisen vastapainoksi on tietysti niitä ihania hetkiä, mikä kannattaa muistaa.
Lähihoitajaksi opiskelu on valoittanut mun tietä ainakin todella paljon. Hain vuosi sitten kätilöksi, koska olin varma että vihdoin löysin sen, mitä haluan isona tehdä. Pääsykokeisiinkin pääsin, sisään (luojan kiitos) en. Mulle selvisi muutama kuukausi sitten etten halua tehdä hoidollista työtä työkseni. Oon vahvoilla sosiaalisella puolella, haluan auttaa ja tukea, tehdä asiakaspalvelutyötä. Siksi hain tänä syksynä jälleen Kyamkiin sosionomiksi. Vihdoin tiedän mitä haluan. Ja haen sinne niin monta kertaa että pääsen! Tänä vuonna tuskin paikkaa saan mutta osaanpahan sitten keväällä asennoitua eri tavalla ja keskittyä harjoittelemaan niitä asioita, joista sisäänpääsy tänä syksynä todennäköisesti jää kiinni.
