Lentopelko

Sydän hakkaa tuhatta ja sataa, mahassa möyrii ja tuntuu että oksennus lentää minä hetkenä hyvänsä, kädet hikoavat, ahdistus kasvaa ja ajatukset harhailevat...Nää on mun tuntemuksia vasta matkalla lentokentälle.

Kärsin lentopelosta. Olen lentänyt melko paljon, neljästi Espanjaan, kerran Turkkiin, kerran Puolaan ja kerran Japaniin. Reissut on tehty tasaisin väliajoin, olin 7-vuotias kun ekan kerran lennettiin Espanjaan ja viimeinen reissu oli Japaniin vuosi sitten. Muistan ekalta lennolta vain sen, että jännitin kovasti. Oksensin ja hihkuin riemusta samaan aikaan kun kone nousi yläilmoihin. Lentopelko nosti päätään kunnolla vasta kun olin 19-vuotias. Siitä asti lentäminen on ollut suoraan sanottuna kamalaa.

Pelon taustalla on muutamia ikäviä muistoja. Muistaako kukaan Malagan linja-autoturmaa vuodelta 2008? Meidän perhe olisi joutunut turmaan, mikäli äiti olisi varannut matkan Aurinkomatkoilta. Meidän matka oli Finnmatkojen kautta ja olimme siis samaan aikaan Malagassa kuin turmaan joutuneet. Ihmettelimme paluupäivänä kentällä olevaa hälinää ja lähtöaikaa siirrettiin uudelleen ja uudelleen. Odotimme siis kyseisiä Aurinkomatkojen matkustajia samaan koneeseen. Tunnelma oli jäätävä. Uutinen turmasta oli tavoittanut myös kotopuolen ja tekstareita alkoi tulvia puhelimeen, olemmeko kunnossa? Lento viivästyi kun odotimme turmasta selvinneitä koneeseen, joita sitten lennolle myös saapui. Matka kotiin oli hiljainen ja lento jouduttiin ohjaamaan Helsinki-Vantaalla johonkin syrjäisempään terminaaliin, jotta välttyisimme mm. median hyökkäämiseltä kimppuumme.

Toinen ikävä muisto on Eyjafjallajökull -tulivuoren purkautuminen keväällä 2010. Olimme äidin ja isän kanssa Espanjassa tuolloin ja matkamme venyi viisi päivää yli suunnitellun. Moni varmaan olisi tavallaan tyytyväinen viidestä ylimääräisestä ja maksuttomasta lomapäivästä Espanjan auringon alla, me emme olleet. Reissussa on mukavaa mutta kotiinkin on mukava palata, silloin emme tienneet milloin palaisimme. Uhkailtiin viikoilla ja jopa kuukausilla. Viidentenä extrapäivänä heräsimme matkanjärjestäjän soittoon, meillä olisi tasan tunti aikaa pakata ja olla lähtövalmiina kentälle. Voi sitä riemua, pääsemme kotiin! Hymy hyytyi koneessa, meidän jälkeinen kone Suomeen oli pitänyt käännyttää takaisin tuhkapilven vuoksi. Lento meni peläten, kuuntelin koko viiden tunnin ajan koneen ääniä ja reagoin välittömästi pieneenkin muutokseen. Koneemme ei saanut lupaa laskeutua Helsinki-Vantaalle, laskeuduimme sitten muistaakseni Tampereen kentälle, josta bussilla Helsinki-Vantaalle ja omalla autolla kotiin. Reissu jätti jälleen pahan mielen.

Kolmas muisto on laskeutuminen Helsinki-Vantaalle palatessamme Puolasta. Laskeutuminen tapahtui jyrkässä kulmassa ja korviin koski niin maan helvetisti. Itkin koko laskeutumisen ajan kuin pieni lapsi. Se oli ensimmäinen kerta kun pillitin koneessa, muttei jäänyt viimeiseksi....Vuosi sitten tehty Japanin reissu oli naula arkkuun. Jännitin lentoa monta viikkoa. Pelkään lentämisessä sitä, että kone putoaa, etten voi tehdä mitään ja olemme korkealla (pelkään siis myös korkeita paikkoja). Lentoaika ahdisti, Japaniin lennettiin reilu 9 tuntia. Se on pitkä aika pelätä. Menomatkalla heräsin koiranunestani Ural-vuoriston kohdilla, kone keikkui ja vaappui edestakaisin ja olin varma että nyt tulee lähtö. Herätin vieressä tuhisevan sulhoni painamalla kynteni niin syvälle hänen ihoonsa kuin vain kykenin. Oli kamalaa kun ei voinut tehdä muuta. Jokainen keikaus herätti mut salamannopeasti miettimään kaikkea hullua. Lopulta alkoi laskeutuminen ja samalla aukesivat hanat. Nyyhkytin koko laskeutumisen ajan ja itkun onnistuin lopettamaan vasta kun olimme hakemassa laukkujamme terminaalista. Seuraava ajatus oli että pitäähän täältä lentää vielä poiskin. Onneksi kaksi viikkoa reissussa meni hyvin enkä suonut ajatustakaan takaisinpaluulle. En muista paluulennosta mitään muuta kuin päivällisen, lentoemäntä kysyi haluanko perunaa vai riisiä ja melkein kiljuin riemusta saadessani perunaa, vaikken sitä normaalisti juuri syö :-DD En siis muista kunnolla tulleeni Japanista edes pois. Itkin tietysti taas laskeutumisen ajan, sen kyllä muistan.

Panikoin luonnollisesti jo häämatkaa, hulluko olin että suostuin sinne asti lähtemään?!? Tiedän lentämisen olevan turvallista ja on todennäköisempää jäädä bussin alle kuin olla putoavassa lentokoneessa, läpätiläpätilää ja jaadijaadijaa, nämä jutut eivät auta. Idioottina ruokin pelkoani katsomalla mm. Lentoturmatutkintaa ja mietin että kaikki voi olla yhdestä ruuvista tai pultista kiinni.

Muita lentopelkoisia?